keskiviikko 14. marraskuuta 2018

8 Shades of Pink

Kun ulkona on sateista ja harmaata, pinkki piristää! Huomasin tuossa, että näitä pinkkisävyisiä satulahuopia on kertynyt useampi. Näiden lisäksi löytyy vielä viisi vääränsävyistä huopaa. Hups.


Pinkkiähän ei voi koskaan olla liikaa, sanoi Pallurakin, kun pinkin riimun päähänsä puki.

Löytyi muuten Sportsdirectilta pinkit heijastinsuojatkin täydentämään meidän maastolookia!

Jos joku ei ole vielä nähnyt meidän maastolookia, niin sehän näyttää tältä:

Huoh. Tulisipa jo talvi ja lunta, itse olen ainakin niin kyllästynyt tähän sateeseen, kuraan ja harmauteen. Ja pimeyteen! Tai sitten talven sijaan kesä, ihana kesä...

No, ei auta muu kun yrittää piristää itseä pinkillä siihen asti, että tulee lunta. Tsemppiä kaikille harmaaseen loppuviikkoon!

Palluraterkuin
Jenni

sunnuntai 11. marraskuuta 2018

Hevosen mahahaava

Ei, Stellalle ei ole puhjennut mahahaavaa, eikä toivottavasti koskaan puhkeakaan, sen verran viheliäisestä vaivasta on kyse. Mutta edellisen tammani Maalveeran jouduin lopetuttamaan kroonisen mahahaavan vuoksi. Mahahaavan kanssa ei siis ole leikkimistä.

Heti tähän alkuun haluaisin korostaa, etten ole eläinlääkäri, ja tämä teksti perustuu omiin kokemuksiini ja kymmeniin, ehkä jopa satoihin mahahaavasta lukemiini teksteihin. 

Veeran mahahaavan laukaisi todennäköisesti kipustressi. Se loukkasi ensin selkänsä, jonka jälkeen maha alkoi oireilla. Oli selvää, että maailman kiltein hevonen oli kipeä, kun se muuttui kärttyiseksi ja jopa vihaiseksi. Koska mahahaava ei ollut vielä niin pinnalla 6-7 vuotta sitten, kuin mitä se on nyt, luulin edelleen, että Veera on selästään kipeä, kun en osannut yhdistää sen oireita mahahaavaan. Fysioterapeutti sitten teki "diagnoosin" ja komensi meidän tähystettäväksi klinikalle. Mutta kuinka ollakaan, ei mahasta löytynyt mitään. Silloin olin niin naiivi ja hölmö, etten älynnyt edes kyseenalaistaa eläinlääkärin sanoja "Ei viitsitä katsoa tuonne toiseen mahaan, kun tää ensimmäinenkin on niin siisti".





Maalveera.

Hevosen mahassa on siis kaksi osaa, keratinisoitunut osa ja rauhasosa. Useimmiten mahahaavat ovat keratinisoituneen osan alueella, mutta myös rauhasmahan alueella tavataan mahahaavoja. Mahan ylemmässä on ihomainen sileä pinta (ns. keratinisoitunut osa) ja alemmassa puoliskossa (ns. rauhasosa) on rauhassoluja, jotka tuottavat mahalaukun nesteeseen suolahappoa ja limaa. Lima suojaa mahalaukun limakalvoa suolahapon happamuudelta. Hevosen maha erittää suolahappoa jatkuvasti, ei pelkästään sen syödessä.

Keratisoituneen mahan haavojen syntymekanismit tunnetaan jo hyvin ja niitä aikaansaadaan jo viikossa, kun hevosta paastotetaan joka toinen päivä. Rauhasmahan haavojen syntymekanismia ei vielä tunneta.

Veeran keratinisoitunut maha oli siis sangen siisti, eikä eläinlääkäri tutkinut rauhasosaa lainkaan. (Mikä oli typerää, sillä se olisi käynyt helposti samalla tähystyksellä eikä olisi vaatinut juurikaan lisäponnisteluja.) Kysyessäni sitten, että miksi maailman kiltein tamma on muuttunut vihaiseksi, sain vastaukseksi että se nyt vaan on tamma ja menkää kotiin seurailemaan tilannetta.

Seurailin tilannetta vielä kuukauden, eikä se muuttunut lainkaan parempaan. Varasin uuden ajan, tällä kertaa toiselle klinikalle ja mitäpä sieltä löydettiinkään:  rauhasmahan puolella kaksi valtavaa haavaa. Haavat olivat kehittyneet kahden tennispallon kokoisiksi, kun ne olivat lähteneet paranemaan ja tekemään arpikudosta, mutta olivat uusiutuneet kerta toisensa jälkeen.

Eläinlääkäri sanoi suoraan, että ennuste on huono. Kun haavat ovat päässeet noin pahaksi ja suuriksi, ne todennäköisesti raapiutuvat aina uudestaan ja uudestaan auki. Päätettiin katsoa tilannetta kuukausi, lääkitykseksi Veera sai happosalpaajia. Kuukaudessa ei tullut minkäänlaista muutosta parempaan, ja koska oireilua oli kestänyt jo monta kuukautta, päätin, että oli aika lopettaa rakkaan ystävän kärsimykset.

Veeran lopettaminen oli minulle todella kova paikka. Se oli ollut ystäväni kymmenen vuoden ajan ja olin sen kanssa kasvanut lapsesta aikuiseksi. Viisi vuotta sen lopettamisen jälkeen hankin toisen hevosen ja kyllä, olen nykyään mahahaavahysteerikko.

Hevosen mahahaavan aiheuttajat:

- liian pitkät ruokintavälit
- stressi
- syömättömyys
- väkirehujen korkea hiilihydraattipitoisuus

Pitkät ruokintavälit eivät sinänsä ole ongelma, jos korsirehua saadaan kerralla useamman tunnin tarpeiksi. Rehumassa kulkee hevosen mahan läpi 2-6 tunnissa, joten jos heinät on syöty tunnissa ja seuraavaan ruokintaan on aikaa yli 6 tuntia, mahahaavan riski kasvaa. Hevonen on luotu laiduntamaan lähes ympäri vuorokauden, joten maha erittää suolahappoa jatkuvasti. Kun mahassa ei ole suojaavaa korsirehumassaa, suolahappo pääsee tiiviimpään kosketukseen seinämän kanssa, jolloin aiheutuu limakalvon syöpymistä ja mahahaavoja. Hevosen maha toimii sinänsä "fiksusti", että jos ruokaa ei ole paljoa saatavilla, rehumassan läpimeno hidastuu, mutta jos heinää tulee vähän ja se on äkkiä syöty ja sitä saa seuraavan kerran vasta tuntien päästä, on tilanne katastrofaalinen mahan kannalta, varsinkin jos tämä toistuu joka ikinen päivä.

Me ihmiset tykkäämme nukkua yössä putkeen noin kahdeksan tuntia. Hevoset nukkuvat vuorokaudessa vain plus miinus kuutisen tuntia, eivätkä sitäkään putkeen. Siksi meidän päivärytmimme ei ole niille ihanteellinen, varsinkaan mahan kannalta. Toki on mukavaa ottaa hevoset aikaisin illalla yöheinille ja mennä itse rauhassa telkkaria katsomaan ja mennä aamulla vasta seuraavan kerran talliin. Siinä vaiheessa, kun ne yöheinät on annettu aikaisin ja tunnissa tai parissa syöty ja seuraavan kerran mennään talliin vasta aamulla, aiheutetaan rakkaan ystävän mahalle ongelmia. Ongelmahan tosin on helposti ratkaistu: enemmän heinää nenän eteen tai joku slow feeding -systeemi, jolla saadaan pienempi heinämäärä riittämään pidemmäksi aikaa. Tai vaikkapa ajastimella toimiva heinäsysteemi, joka pudottaa hevoselle muutaman tunnin välein heinää.

Vapaa heinäkään ei ole oikotie onneen, sillä myös vapaalla heinällä olevilta hevosilta on löydetty mahahaavoja. Vapaa heinä aiheuttaa myös muita ongelmia, esimerkiksi lihomista, joka sekin voi olla hevosille, varsinkin alkuperäisroduille, kohtalokasta. Mutta vapaalla heinällä on kuitenkin paljon hyviäkin puolia. Mahan lisäksi uskon sen pitävän myös hampaat paremmassa kunnossa, kun hevosella on enemmän pureskeluaikaa päivässä. Stella on hyvä rehukäyttäjä ja lihoo helposti, mutta silti valitsisin mieluummin vapaan heinän kuin säännöstellyn heinän ja liian pitkät ruokintavälit. Liian pitkät ruokintavälit aiheuttavat monesti myös sen, että nälkäinen hevonen hotkii heinänsä, jolloin se ei ehdi erittää tarpeeksi mahaa suojaavaa sylkeä.


On hevoskohtaista, mikä aiheuttaa stressiä ja sitä kautta mahahaavaa. Toiselle sopii hyvin pieni, rauhallinen lauma ja toiselle iso lauma, jossa on koko ajan kavereita läsnä eikä tarvitse pelätä yksin jäämistä. Toinen stressaa kuljettamista ja toista se ei voisi vähempää kiinnostaa. Toinen stressaa rutiinien rikkoutumisesta ja toinen nauttii vaihtelusta. Oleellista olisikin tunnistaa se, mikä omalle hevoselle aiheuttaa stressiä ja minimoida se.

Kipu aiheuttaa hevoselle myös stressiä, johon se saattaa reagoida mahallaan. Siksi on tärkeää osata tulkita hevosen käyttäytymistä ja tunnistaa kipukäyttäytyminen. Hevonen on saaliseläin ja peittää kipunsa parhaansa mukaan henkiinjäämisen edesauttamiseksi.

Mahahaavan oireita:

 

- yleinen kiukkuisuus
- mahan, kylkien ja ryntäiden kosketusarkuus
- liiallinen säikkyminen
- haluttomuus liikkua
- kiilloton karva 
- hampaiden narskuttelu 
- ähky
- ruokahalun menetys
- suorituskyvyn laskeminen
- laihtuminen


Mahahaava oireilee hevosella hyvin yksilöllisesti, eikä kaikkia oireita esiinny läheskään kaikilla. Toisinaan hevonen saattaa jopa olla oireeton. Veera oli kiukkuinen, kosketusarka mahasta, ryntäistä ja kyljistä sekä haluton liikkumaan. Sen karva oli kuitenkin hyvässä kunnossa, se söi todella hyvällä ruokahalulla ja tästä johtuen se lihoi saatuaan mahahaavan eikä suinkaan laihtunut. Kaikista näkyvin merkki oli kuitenkin sen muuttuminen jopa aggressiiviseksi mahaa, kylkiä ja ryntäitä koskiessa eli esimerkiksi harjatessa, satulavyötä kiristäessä sekä loimittaessa.

Hevoseni asuu täysihoidossa tallilla, jossa ruokintavälit ovat pitkät eikä heinää riitä tuntikausiksi. Mitä voin tehdä?


Tärkeää on, ettei hevonen liikkuisi tyhjin mahoin, sillä varsinkin hevosen ravatessa ja laukatessa mahalaukku liikkuu ja hapot pääsevät nousemaan ylemmäksi mahalaukussa. Omin luvin ei tietenkään pidä heinää mennä ottamaan, joten tällaisessa tilanteessa ihan hyvä ratkaisu olisi pitää tallilla säkillistä greenlinea tai muuta pelletöityä korsirehua tai heinähaketta, jota voi antaa hevoselle ennen liikutusta. Pieni määrä riittää, jotta mahassa on jotain puskuroimassa mahahappoja, muttei tarvitse liikkua täydellä mahalla.

Kannattaa myös kysyä, voiko rahalla saada lisäheinää tai pohtia, olisiko omien heinien ostaminen tarpeen tai mahdollista.

 

Huonon heinävuoden vuoksi tallilla säännöstellään heinää. Mitä voin tehdä?


Mikäli heinä on jaettu tarpeeksi monelle ruokintakerralle ja hevonen ei pääse laihtumaan, ei tarvitse tehdä mitään. Heinän määrästä nipistäminen on todennäköisesti vain hyväksi monelle pulskalle harrasteratsulle, kunhan heinää jaetaan useasti vuorokauden aikana. Mikäli hevonen ei kuitenkaan saa tarpeeksi korsirehua energian- tai kuiva-ainetarpeensa täyttymiseksi, heinää voi korvata erilaisilla pelletöidyillä heinävalmisteilla tai heinähakkeella.

Epäilen hevosellani mahahaavaa. Mitä minun tulisi tehdä?


Mahahaava diagnosoidaan tähystämällä hevonen paaston (16-20 h klinikasta riippuen) jälkeen. Varaa siis aika klinikalle!

Onko mahahaava aina kuolemantuomio?

 

Ei todellakaan! Suurin osa mahahaavoista paranee lääkityksellä sekä olosuhteita muuttamalla. Tulee selvittää, mikä mahahaavaa aiheuttaa ja eliminoida tämä tekijä, jotta mahahaava ei uusiudu. Toisinaan mahahaavat parantuvat ilman lääkkeitäkin, kunhan aiheuttaja poistetaan. Rauhasmahan haavaumissa ennuste on vähän huonompi, mutta kaikille ei suinkaan käy yhtä huonosti kuin rakkaalle Veeralleni.

Hevosen mahahaavan ehkäisy: 

 

Vaikka tutkimuksissa on löydetty mahahaavoja jopa villihevosilta, mahahaava tuntuu olevan enimmäkseen modernin hevosenpidon ongelma. Mahahaavaa ehkäistäänkin parhaiten ylläpitämällä hevosen ruuansulatusjärjestelmälle ominaista toimintaa, eli antamalla korsirehua usein. Toinen tärkeä tekijä mahahaavan ehkäisyssä on eliminoida hevosen elinympäristöstä stressitekijät.

Hevosen mahahaavan hoito:

 

Mahahaavaa voidaan hoitaa lääkityksellä. Mahahaavalääkkeet eivät varsinaisesti paranna haavoja, mutta ne antavat limakalvolle mahdollisuuden parantua nopeammin ja helpommissa olosuhteissa kuin ilman lääkettä. Lääkkeiden tarkoituksena on pitää mahalaukun happamuus kurissa (pH yli 4, jotta enempää syöpymistä ei tapahdu) tai suojata limakalvoa mekaanisesti. 

Yrttien vaikutuksesta mahahaavan hoitoon ei ole tieteellistä näyttöä, mutta moni on kuulemani mukaan saanut apua myös niistä.

Kaikkein tärkeintä mahahaavan hoidossa on tietenkin eliminoida tekijä, joka mahahaavan on aiheuttanut.


On hyvä, että tietous hevosen mahahaavasta on lisääntynyt ja siitä puhutaan paljon aikaisempaa enemmän. Mahahaava on kivulias sairaus, mutta se on usein hoidettavissa ja ennaltaehkäistävissä. Pidetään siis huolta hevostemme mahoista!

Palluraterkuin
Jenni

Lähteet: https://www.helsinki.fi/fi/uutiset/terveys/hevosen-mahahaava0
https://www.hyvinkaanhevossairaala.fi/omistajille/ 

tiistai 6. marraskuuta 2018

Naruriimut pannaan!

Tuossa jokin aika sitten tilasin Epona Equestrianilta voittamallani lahjakortilla Palluralle mm. naruriimun ohjilla. Eihän se mikään "oikea" naruriimu ollut, vaan sellainen pilipalinylonversio, mutta halusin vähän testailla, miten Pallura reagoisi naruriimuun. Oletus oli, että erityisherkkis pitäisi naruriimua melkoisen kovana vehkeenä, eikä pitäisi sen tuottamasta paineesta lainkaan.


Taluttaessa naruriimu ei ollut ongelma, sillä Palluralla ei ole (enää) tapana kauheasti riekkua taluttaessa.  Halusin kuitenkin vähän myös höntsäillä naruriimulla selästä käsin, ilman satulaa tietysti myös. Pitkin ohjin kävellessä naruriimu oli ihan ookoo, pidätteet onnistuvat myös mainiosti pelkällä istunnalla, joten naruriimusta ei ollut siinäkään haittaa. Mutta jos halusin vähääkään ottaa ohjia "tuntumalle", Pallura reagoi juuri kuten olin ajatellutkin. Se kauhistui naruriimun tuomaa painetta eikä suostunut liikkumaan. No, koska tämä oli lähinnä höntsäilykokeilu, jätin asian siihen. Ei ole onneksi tarvetta naruriimulla ratsastella, Pallura toimii suitsilla hyvin.

Pallura on siitä hauska, että se on toisaalta hyvin herkkä ja toisaalta ei lainkaan. Se ahdistuu suuresti naruriimujen kaltaisista asioista, jotka tuovat sen päähän kovaa painetta. Mutta sitten se ei ahdistu lainkaan sellaisista pikkuasioista kuten ratsastajan selkään meno  tai aisojen välissä oleminen ensimmäistä kertaa. Palluran herkkyys onkin enemmän sellaista fyysistä laatua. Niinpä osasin ennalta arvatakin, että se inhoaa naruriimua ja pitää sitä lähinnä kidutusvälineenä. Olen kuitenkin mielissäni, että tein tämän kokeilun, sillä huomasin taas yhden asian: osasin arvata Palluran reaktion ihan oikein, eli tunnen sen aika hyvin. Tekstin otsikko muuten on hivenen provosoiva, sillä naruriimuille on varmasti paikkansa. Se ei vaan ole Palluran päässä!



Eilen oltiinkin sitten ratsastustunnilla, ja se oli pienimuotoinen katastrofi. Olin ratsastanut viimeksi kunnolla kolme päivää sitten perjantaina, ja Palluralla oli energiaa. Ja paljon. Se olisi halunnut vaan laukata, mutta koska laukkaaminen tapahtui vasta tunnin ihan lopussa, Pallura kuumui ihan järkyttävän paljon, eikä kuunnellut minua lainkaan. En muista yhtään tämänkaltaista toista ratsastuskertaa, etten saanut Palluraan minkäänlaista kontaktia vaan lähinnä vaan matkustin selässä. Yritin kyllä ratsastaakin, mutta en onnistunut.

Kuumuessaan Pallura kerii itsensä todella lyhyeksi ja muuttuu aivan tyhjäksi edestä. Tuntuu, että hevosen sijaan istuisi dynamiittipötkön päällä. Pallura nyt ei sinänsä tee mitään pahaa kuumuessaan, ei tarvitse pelätä että sieltä putoaisi. On kuitenkin turhauttavaa, kun ei saa mitään kontaktia hevoseen. Ainoat hyvät pätkät tunnilla oli, kun mentiin ravipuomeille, ja Palluran piti keskittyä niihin. Silloin sain ratsastaa sen puomeille ja se vähän kuuntelikin. Kaikki katosi kuitenkin heti puomien jälkeen.

Kaikista "kamalinta" tässä ratsastuksessa oli kuitenkin Palluran surkeus menon jälkeen. En pura ikinä hevoseen sitä, jos oma ratsastukseni menee puihin, mutta Pallura on erityisherkkiksenä mestari vaistoamaan mielialojani. Yleensä olen ratsastuksen jälkeen erittäin iloinen, sillä ratsastaminen (varsinkin Palluralla) on yleensä ihanaa. Nyt en kuitenkaan ollut onneni kukkuloilla, ja Pallura vaistosi sen. Se seisoi niin surkeana käytävällä päätään riiputtaen, vaikka yritinkin sille vakuutella ettei tietenkään ole sen vika, etten osaa ratsastaa! Pallura parka, ensin kiusataan naruriimulla ja sitten vielä luokattoman huonolla ratsastuksella!

Tänään oli tarkoitus pitää vapaapäivä tallilta, mutta eilisen "ratsastuksen" jälkeen en voi jättää tilannetta tähän, joten tänään täytyy mennä uudestaan ratsaille. Onneksi mielessä on pari korjauskeinoa, joilla toivottavasti päästään "Jenni vs. Pallura" -tilanteesta takaisin tilanteeseen "Jenni ja Pallura vs. muu maailma". Ratsastus on kuitenkin tiimipeliä ja tarkoitus on tehdä hevosen kanssa yhteistyötä. Mutta, olen todennut tämän ennenkin ja totean sen taas: Jos aina menee hevosten kanssa hyvin, joko sitä valehtelee itselleen tai sitten vaan on tyhmä.


Ei muuta siis kuin illalla tallille halimaan Palluraa. Ihanaa tai ainakin kohtalaista tiistaita kaikille!

Palluraterkuin
Jenni

perjantai 2. marraskuuta 2018

Mistä Palluran lempinimi tulee?

Minulta on kyselty usein, että mistä Palluran lempinimi tulee. Se on saanut tämän lempinimen heti ostettuani sen ja se todennäköisesti kulkee sen mukana aina.







Palluran virallinen nimihän on Puolimatkan Stella. En vaan pidä hevosen nimenä lainkaan nimestä Stella, eikä se sopinut suuhuni lainkaan. Ihmisen nimenä Stella on mielestäni kaunis, mutta pidän suomenhevosilla ihan supisuomalaisista nimistä (kuten esimerkiksi Aino,  Palluran varsan nimi. Lisää Ainon nimeämisestä voit lukea täältä (klik)). Vaikka Stella löytyykin suomalaisesta nimipäiväkalenterista, se ei silti mielestäni kuulosta supisuomalaiselta.

En siis pitänyt nimestä enkä osannut Palluraa sillä kutsuakaan. Koska Palluralla oli lähes heti yhteisen aikamme alusta tiineydestä johtuen hyvin pyöreä ja lihaksettomuudesta johtuen alhaalla roikkuva, pallomainen maha, muodostui sille lempinimeksi Pallura.


Nykyään olen Stella-nimeen jo tottunut, vähän samaan tapaan, kun olen Palluran mustaan väriinkin tottunut. Kuulun nimittäin niihin ihmisiin, joiden mielestä suomenhevosen pitäisi olla rautias tai liinakko, mutta ei suinkaan (kulo)musta! Mutta nykyään, tarpeeksi kun on mustaa katsellut, sekin alkaa miellyttää silmää. Samaan tapaan Stella-nimikin alkaa jo sopia suuhun. Mutta silti kutsun Stellaa edelleen usein Palluraksi, sillä rakkaalla lapsella pitää olla monta nimeä ja toki Stella on edelleenkin muodoltaan palluramainen.

On niin hassua, miten nimetkin ovat makuasioita ja nimi, joka on toisen mielestä aivan ihana, ei sovikaan toisen suuhun lainkaan. Vaan niinhän se on ihmistenkin kanssa, toinen tykkää äidistä ja toinen tyttärestä!


Aurinkoista viikonloppua kaikille!

Palluraterkuin
Jenni

maanantai 29. lokakuuta 2018

Alku- ja loppukäynnit - tuo katoava kansanperinne

Alku- ja loppukäynnit - niin merkityksettömältä tuntuva aihe, mutta itselleni niin merkittävä, että ansaitsee oman postauksen! Kuinka pitkät alkukäyntien pitäisi olla? Entä loppukäyntien? Kävelläänkö alkukäynnit pitkin ohjin?


Alkukäynnit ovat nimensä mukaisesti osa alkuverryttelyä. Niiden pituus tuntuu vaihtelevan hyvin paljolti ratsastajasta riippuen minuutista pariinkymmeneen. Itse pidän alkukäyntien ehdottomana minimirajana kymmentä minuuttia. Se varmasti kuulostaa joidenkin korvaan pitkältä ajalta, siis tosiaanko kävelen nuoren hevosen kanssa kymmenen minuuttia joka ratsastuskerran alkuun pitkin ohjin?

Kyllä. Jos ratsastan 45 minuuttia, siitä yhteensä 20 minuuttia menee alku- ja loppukävelyyn. Varsinkin talvella, kun otetaan kylmässä paikallaan seissyt hevonen liikutukseen, on tärkeää huolehtia kunnollisesta alkukävelystä. Hevonen on iso eläin, ja kestää kauan, että sen lihakset alkavat lämmetä ja nivelnesteet muuttuvat juoksevammiksi. Kunnolla tehty lämmittely hyödyttää kahdella tavalla: se vähentää loukkaantumisriskiä ja parantaa suorituskykyä. Jännittynyttä lihasta ei myöskään voi vahvistaa eikä venyttää, joten hevosen tulisi olla rento, kun työskentely alkaa. Pitkät alkukäynnit ovat siis myöskin oiva tapa saada hevonen rentoutumaan. Kunnollinen verryttely myös lisää raajojen liikeratoja, joten jotta hevoselta voi saada sen parhaan liikkeen irti, sen pitää olla kunnolla vertynyt.

Alkuverryttelyn tarkoitus on myös ehkäistä rasitusvammoja ja varmistaa hevosen kroppaa tulevaan suoritukseen. En itsekään lähde kuntosalilla repimään heti isoilla painoilla sarjoja, vaan ensin teen alkulämmittelyn. Alkukäyntejä seuraa siis vielä lisää verryttelyä ravissa ja laukassa. Nuoren hevosen kanssa tuntuu usein, että ratsastussessiosta menee 40 minuuttia alku- ja loppuverryttelyihin ja työskentelyn osuus on viisi minuuttia. Se on ihan hyväkin juttu, sillä nuoren hevosen lihaksisto ei ole vielä ehtinyt rakentua niin vahvaksi, että se jaksaisikaan kunnollista työskentelyä kauempaa.

Varsinkin näin syksyllä, kun alkaa viiletä, tykkään tehdä alku- ja loppukäynnit taluttaen. Siinä lämpenee mukavasti itsekin. Todella moni ratsastaja laiminlyökin oman lämmittelynsä ennen ratsastusta ihan tyystin, vaikka olisi helpompi mukautua hevosen liikkeisiin lämpimillä lihaksilla. Ei olisi lainkaan huono idea yhdistää alkukäyntitalutteluun siis erinäisiä verryttelyliikkeitä. Muutkin maneesin- tai kentänkäyttäjät saavat vähän viihdykettä, kun alat talutellessa pyöritellä käsiä ja kävellä askelkyykkykävelyä. (Huom! Kannattaa kuitenkin varmistua, ettei talutettava pääse pakenemaan alkuverryttelysi aikana paikalta!)

Mitä enemmän hevosta kootaan, sitä enemmän sen lihaksistolta vaaditaan. Kun aletaan koota hevosta, se on todellakin pakko tehdä hyvin vertyneellä hevosella. Me emme Palluran kanssa vielä ole päässeet niin pitkälle ratsunkoulutuksessamme, että varsinaisesta kokoamisesta voitaisiin vielä puhua. Mutta koska rakennamme Palluralle joka ratsastuskerralla lihaksistoa, joka jonain päivänä mahdollistaa kokoamisen, on verryttely meillekin erittäin tärkeää.

Kun on alkuverrytelty ja työskennelty, on vielä loppuverryttelyjen aika. Loppuverryttelyn tarkoitus on poistaa maitohapot lihaksista ja auttaa hevosta palautumaan. Parhaiten ne poistuvat hölkäten reipasta ravia ja sen jälkeen kävelemällä. Näin talvikaudella, kun hevonen muistuttaa karvapeitteeltään lähinnä mammuttia, on myös kätevää kuivatella hevosta loppukäyntien ajan loimen alla kävelyttäen. Jos ja kun hevonen jää liikutuksen jälkeen karsinaan yöunille, on pitkä loppuverryttely enemmän kuin paikallaan, sillä karsinalevossa maitohapot poistuvat lihaksista kaikista huonoiten.





Hyviä kävelyhetkiä kaikille toivottaa
Jenni

Ps. Tiesithän, että voit seurata Palluraa ja Pallurablogia myös Instagramissa @teampallura?

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Suomenhevonen, paras hevonen mulle, ehkä myös sulle?

HIHSissa katselin taas mykistyneenä kouluratsastajien upeita suorituksia, samoin esteratsastajien. Samalla kuitenkin mieleni perukoilla mietin, että vaikka kuinka ihailenkin noita ratsastajia, en itse ikinä haluaisi kisata tällä tasolla. En ikinä kestäisi sitä stressiä ja paineita.

Olenkin ihan tyytyväinen harrasteratsastaja, joka joskus tulevaisuudessa haluaa ehkä kisata I- tai II-tasolla. Hurjimmissa unelmissani saattaisin joskus yltää vaativalle tasolle, ja sinne on ihan hyvin mahdollista päästä sillä hevosella, mikä minulla on nyt käytössäni. Suomenhevosella.














Väittäisin, että suurimmasta osasta meistä heppatytöistä ja -pojista ja -henkilöistä ei koskaan tule huippuratsastajia, vaan jäämme harrastajiksi lukuun ottamatta niitä muutamaa, joilla on lahjoja ja resursseja nousta huippuratsastajiksi. Harrastajalle suomenhevonen on mitä ihanin hevonen: se on monipuolinen työjuhta, joka suorittaa yleishevosena monella saralla, vaikka ei millään saralla pärjääkään maailman huipuille. Suomenhevosella on yleensä kultainen luonne: se on nöyrä, työtä pelkäämätön ja rauhallinen. Se on rohkea, kulkihan se talvisodassakin miestemme rinnalla. Sillä voi ratsastaa koko perhe lähes vauvasta vaariin ja joku perheenjäsenistä voi vielä ajaakin, ihan kilpaakin. Ja jos vaari on kiinnostunut metsätöistä hevosella, sekin todennäköisesti onnistuu.

Toisaalta, suomenhevosihmisenä ymmärrän myös sen rajoitteet. Jos tavoitteet ovat GP-tasolla, ei suomenhevonen silloin valitettavasti riitä kapasiteetiltaan. Ainakaan vielä. Suomenhevosen ratsujalostus on edistynyt huimasti ja rakenne ja liikemekaniikka on parantunut. Muutaman kerran olen kuullut todella letkeäliikkeisestä suomenhevosesta sanottavan, että "Eihän se liiku enää niin kuin suokin kuuluu". Edelleen jotkut siis ovat sitä mieltä, että suomenhevosen liikkeen kuuluu olla tasaista ja maahansidottua, kuten sen luonnekin. Itse olen sitä mieltä, että jos tilausta alkaa olla enemmänkin sille isoliikkeiselle ja reaktiiviselle ratsulle, totta kai suomenhevosratsua pitää kehittää siihen suuntaan, jotta saamme mielenkiinnon rotua kohtaan säilymään ja kannan pysymään elinvoimaisena. Mielestäni kuitenkaan millekään vastakkainasettelulle ei ole tarvetta: meillä on tilaa sekä suomenhevoselle että puoliveriselle!


Suomenhevonen on mielestäni samalainen osa kulttuuriperintöämme kuin Kalevala tai Tuntematon Sotilas. Suomenhevosta pitäisi siis vaalia ja huolehtia siitä, että harvinaiset sukulinjat säilyvät. Suomenhevostapahtumat vetävät väkeä, näistä esimerkkeinä Suomenratsujen kuninkaalliset sekä Kuninkuusravit. Suomenhevonen siis kiinnostaa yleisöä, joten totta kai yleisölle kannattaisi tarjota sitä, mitä se haluaa. Tänä vuonna HIHSissa oli viidentoista minuutin mittainen suomenhevosminiklinikka, mutta jos sama olisi toteutettu paljon pidemmän kaavan mukaan, se olisi varmasti vetänyt väkeä. Itsekin olisin valmis tuollaisesta klinikasta maksamaan ilomielin.

Tallinomistajamme käy muuten upealiikkeisellä suomenhevosellaan portugalilaisvetäjän pitämissä Working Equitation -valmennuksissa, ja tuo portugalilainen on pyytänyt ja tietenkin saanutkin tällä upealla suomenhevosella ratsastaa. Suomenhevonen kiinnostaa siis muitakin kuin vain meitä suomalaisia!

Muun muassa islantilaiset ja norjalaiset ovat onnistuneet myymään omat kansallisrotunsa muualle maailmalle. Nekään eivät ole Grand Prix -tason suoritushevosia, mutta niillä on omat käyttötarkoituksensa ja ne ovat suosittuja rotuja muuallakin kuin kotimaissaan. Suomenhevosella olisi kaikki samat edellytykset, mutta emme ole vielä onnistuneet sen brändäyksessä. Suomenhevosesta voisi hyvinkin tulla meille vientituote.



Suomenhevosten geenipooli on käynyt kovin kapeaksi ja varsoja syntyy enää vain vähän. Ypäjän Hevosopistolla on ollut aikoinaan merkittävä rooli suomenhevosen kasvatustoiminnassa, ja vaikka se oikaisikin Hevosurheilu-lehden artikkelia siltä osin, että kasvatustyö jatkuu edelleen Opistolla, ei siellä ole syntynyt viime vuosina enää kuin kourallinen varsoja. Vastuu suomenhevosen säilymisestä on siis siirtynyt pitkälti yksityisille ihmisille. Hevosen pitäminen on kuitenkin kallis harrastus ja ainakaan itselläni ei ole mahdollisuutta suurimuotoiseen kasvatustoimintaan, vaikka haluaisinkin. Jalostusohjesäännön mukaan ikäluokan hevosista n. 15 prosenttia on jalostusarvostelukelpoisia. Kun kanta on muutenkin kapoinen ja siitä vain 15 % kelpaa jalostukseen, tarkoittaa se geenipoolin kapenemista entisestään.

Mielestäni sen sijaan, että keskitytään osoittamaan syyttävällä sormella Ypäjän Hevosopistoa, me kaikki suomenhevosharrastajat voisimme miettiä konkreettisia tapoja saada rotumme arvostus nousuun. Voisiko valtio tukea muiden tahojen kuin Hevosopiston suomenhevoskasvatusta? Voisiko suomenhevostapahtumia järjestää enemmän, voisiko niitä markkinoida paremmin? Voitaisiinko esim. HIHSiin saada kunnollinen suomenhevosklinikka ensi vuodelle tai jopa suomenhevosluokka? Voitasiinko jalostusoriiden määrää lisätä helpottamalla hieman nykyisiä vaatimuksia siihen asti, että saadaan kantaa elpymään?





Olisipa ihanaa nähdä ihmisten kokoontuvan joskus torille suomenhevosia tapaamaan. Sen kuitenkin pitäisi olla meille samanlainen kansallisylpeydenaihe kuin jääkiekko!

Ihania hetkiä suomenhevosten kanssa kaikille toivottaa
Jenni

maanantai 22. lokakuuta 2018

HIHS-tunnelmia

Viime viikko ja varsinkin viikonloppu sujahti ohi yhdessä hujauksessa. Pallura vietti vähän kevyempää loppuviikkoa, sillä olin humputtelemassa Helsinki International Horse Showssa.

 Keskiviikkona pääsin vähän kiertelemään HIHSin backstagelle ja oli kyllä mielenkiintoista nähdä, miten tämän kokoluokan hevostapahtumaa tehdään!


Pelkästään puomien maalaaminen on valtava operaatio ja se tehdään tietenkin joka vuosi. Hatunnosto kyllä maalaajille, tekevät mielettömän pikkutarkkaa työtä, eikä niin ergonomisissa asennoissa.

Oma suosikkini oli tietenkin tämä ihana musta-PINKKI este!

HIHSissä oli tänä vuonna panostettu erityisesti vihreyteen ja ekologisuuteen, mikä oli mielestäni ihanaa. Olenhan tällainen semi-ituhippi!

Tallialueen huollossa käytössä olevat mönkkäritkin olivat sähkökäyttöisiä, samoin kisa-areenan huolto suoritettiin sähkökäyttöisellä traktorilla.

Itse kouluratsastajana tykkäsin tietenkin katsoa koululuokkia, mutta kyllä myös esteluokissa oli paljon katsottavaa ja jännitettävää! Ihaninta oli ehkäpä nähdä Anna-Julia Kontio ja Fardon. Anna-Julia on ehdottomasti yksi suosikkiesteratsastajistani, huikean ratsastustaitonsa lisäksi myös nöyrän asenteensa vuoksi. Vaikka Anna-Julia ei mahtavasti onnistunutkaan sunnuntain World Cupissa, HIHS-viikonlopun saldona oli kuitenkin kaksi hyvää sijoitusta isolla tasolla.

Lauantai-illan indoor-eventing oli muuten aivan huikea! Oli hauskaa nähdä kenttäratsastajien rallittavan radalla ja mahtavaa oli myös yleisön eläytyminen luokan aikana.

Yllättäen tämän himoshoppaajan mukaan ei tarttunut Exposta juuri mitään. Kauheasti en myöskään missään nähnyt mitään huipputarjouksia, ainoastaan yhdessä kojussa näkyi nippu Eskan huopia 25 euroa kappaleelta, jota pidin ihan hyvänä tarjouksena. Mutta koska omistan noin 100 satulahuopaa, jäi ostamatta.

Jos olisin ollut keppari-ikäinen, olisin ollut aivan ekstaasissa tällä kojulla!

Koska tallilla odottaa elävä Pallurainen, keppari jäi tällä kertaa hankkimatta. Mutta nämä olivat kerrassaan upeita!

Marko Björsin Laukka Collectionin jalustinkoru on ollut ostoslistallani jonkin aikaa, ja niistä HIHSissa oli ihan hyvä tarjous. Niinpä semmoinen tarttuikin Kultajousen kojulta mukaan.

Samaiselta kojulta tarttui mukaan myös hevosenkenkä-korvikset ja Roosa nauha -heijastin. En ollut ehtinyt vielä Roosa nauhaa hankkia, joten päätin ostaa heijastavan version, sillä heijastimia ei voi koskaan olla liikaa!

Samaan heijastin-teemaan liittyi myös ostokseni Hevosurheilun kojulta. Pinkit heijastinvaljaat on kiva heittää takin päälle, kun lähtee koiria lenkittämään.

Viikonloppuna kun kellot siirtyvät, ei tarvitsekaan haaveilla enää auringon näkemisestä muuten kuin viikonloppuisin. Heijastimet tulevat siis todellakin tarpeeseen!

Eilen kävin vielä tallilla Palluroimassa pikaratsastuksella. 

Pallura oli energinen ja innokas levättyään muutaman päivän. Se oli myös hyvin taitava pieni kouluhevosen alku! Pohkeenväistö alkaa sujua jo todella hyvin käynnissä, joten eiköhän pian siirrytä raviharjoitteluun.

Ihanaa alkanutta viikkoa kaikille!

Palluraterkuin
Jenni