"Aina ne on hengissä selvinneet"

Jostain syystä tuntuu, että tuota lausetta kuulee hevosihmisten suusta usein. Aina ne on hengissä selvinneet, vaikka talvella eivät saakaan ulos lainkaan vettä. Aina ne on hengissä selvinneet, vaikka laitumella ei olekaan minkäänlaista säänsuojaa. Aina ne on hengissä selvinneet, vaikka saavat heinää vain muutaman kilon ja väkirehua litrakaupalla. Aina ne on hengissä selvinneet, vaikka niillä onkin aivan liian pitkät ruokintavälit. Aina ne on hengissä selvinneet, vaikka tarhoja ei siivotakaan kuin joka viides vuosi ja seisovat polviaan myöten paskassa. Aina ne on hengissä selvinneet, vaikka tarhausaika onkin vain kaksi tuntia postimerkin kokoisessa hiekkaneliössä. Aina ne on hengissä selvinneet, vaikka...

Esimerkkejä riittäisi loputtomiin. Kuulostaa siltä, että useimmille hevosihmisille riittävä hevosen hyvinvoinnin mittari on se, ettei se kuole. Ja se ei pelkästään kuulosta sitä, vaan monelle se todella on niin.

Ei viitsitä perehtyä hevosen lajityypillisiin vaatimuksiin tai sen ruoansulatusjärjestelmän toimintaan, vaikka nykypäivänä on tietoa saatavilla niin paljon, kuin jaksaa lukea. Jos jotain on tehty jo 80-luvulta eikä siihen ole kukaan kuollut ennenkään (tai ainakaan moni), jatketaan sitä hautaan asti, vaikka se nykytiedon valossa olisikin huono tapa.

Ja sitten minä, jonka hevosen hyvinvoinnin mittari ei ole se, että se säilyy hengissä, vaan se, että sillä on mahdollisimman hyvät olot, olen naurettava kukkahattutäti.

Olen siitä todella onnekas, että Pallura asuu tallilla, jossa se saa olla aamusta iltaan ulkona, ja jossa sillä on vettä saatavilla ympäri vuorokauden niin kesällä kuin talvellakin. Jossa se saa tarpeeksi heinää ja tarpeeksi usein ja jossa minua ei pidetä naurettavana kukkahattutätinä, jos yritän panostaa hevoseni hyvinvointiin.

Pallura tarhaa tällä hetkellä olosuhteiden pakosta yksin, sillä sopivaa kaveria sille ei ole. Tämä on sellainen asia, jonka muuttaisin, jos voisin. Mutta en tällä hetkellä voi, joten näillä mennään. Onneksi sillä on kuitenkin aidan takana heti hevoskavereita ja mahdollisuus myös niiden koskettamiseen. Pidän lajitoverien seuraa hevoselle erittäin tärkeänä, ja säälin suuresti hevosia, jotka tarhaavaat pari tuntia päivässä pienessä hiekkaneliössä yksin. Loput vuorokaudesta ne viettävät pienessä neliössä tallissa yksin, paitsi silloin, kun pääsevät maneesiin pyörimään ympyrää. Vaikka tällainen hevonen säilyykin hengissä, ei se silti ole hevosenelämää.

Kuuntelen ihan kauhulla juttuja talleista, joissa on niin pitkät ruokintavälit, että hevoset joutuvat olemaan tuntikausia ilman heinää. Nykytietämyksen valossa neljä tuntia tyhjin mahoin kasvattaa mahahaavariskiä huomattavasti. Mutta aina ne on hengissä pitkillä ruokintaväleilläkin selvinneet...

En myöskään ymmärrä sitä, että ihmisten mielestä on ihan ok, ettei hevosilla ole talvella tarjolla vettä ollenkaan, vaikka olisivatkin koko päivän ulkona. Toki ymmärrän sen, että vesi saattaa jäätyä vesiastioissa jossain vaiheessa päivää, mutta olen sitä mieltä, että kokopäiväisesti tai useamman tunnin päivässä tarhaaville sitä pitäisi kuitenkin ulos järjestää edes jossain vaiheessa päivää. Vaikka sitten juottamalla, tai järjestämällä lämmitetyn vesikupin, tai laittamalla jossain vaiheessa päivää uutta vettä jäätyneen tilalle.

Laidunasia on myös sellainen, joka jakaa ihmisten mielipiteitä. Toisten mielestä hevoset valitsisivat ihan minkä tahansa laitumen koska tahansa mieluummin kuin tallin, mutta itse olen sitä mieltä, että suojaton, aukea peltolaidun vailla minkäänlaista varjoa ei ole kesällä hevoselle oikeanlainen paikka. Kunnollinen laidun, jossa on joko puiden tarjoamaa suojaa tai rakennettu katos, onkin asia erikseen ja sellaisen laitumen kyllä uskonkin hevosen valitsevan koska tahansa. Mutta 30 astetta lämmintä, korkealta porottava aurinko ja noin tuhat paarmaa hevosen kimpussa en usko olevan yhdenkään hevosen mielestä kivaa. Mutta kun tälle laitumelle laitetaan kunnollinen katos tai pieni metsikkö, homma onkin jo ihan eri.

Mitä tulee varusteisiin, niiden suhteen voin ehkä jopa sanoa olevani vähän kukkahattutäti. Olen pyrkinyt löytämään Palluralle mahdollisimman hevosystävällisiä varusteita ja mm. suunmukaisia kuolaimia. Kun se alkoi pelata suullaan, sen sijaan, että olisin hirttänyt turparemmin kireämmälle, otin sen kokonaan pois, ja aloin pohtia, miksi se pelaa suullaan. Totta puhuen ihmettelen esimerkiksi remonttiturparemmin käyttäjiä, sillä remonttiturparemmi on useissa tutkimuksissa todettu turparemmeistä kaikista kovimmaksi ja eniten hermopainetta tuovaksi. (Ks. esim. tämä Euro-Dressagen artikkeli.)

Toivoisin myös, että kilpailusäännöt kehittyisivät hevosystävällisempään suuntaan. Toivoisin, että kouluratsastuksessa  ei tarvitsisi käyttää kilpailuissa turparemmiä ja että kannuksetta ratsastaminen olisi sallittua ihan joka tasolla. Nykyään ainakin Suomessa saa ykköstasolla mennä ilman, mikä on ihan loistava juttu. Toivoisin myös, että kangitta ratsastaminen olisi sallittua ihan joka tasolla. Ja että rollkuriin puututtaisiin tiukemmin. Ratsastuksessa se "urheiluväline" on elävä, tunteva olento, eikä tulosta pitäisi tehdä sen hyvinvoinnin kustannuksella!

Ja mitä tulee siihen, että onko ne aina hengissä selvinneet - ei ne välttämättä ole, mutta aina tätä olosuhde - seuraus -ketjua ei haluta tunnistaa. Ei haluta myöntää, että toistuvilla ähkyillä saattaa olla jotain tekemistä sen kanssa, ettei talvella ole tarjolla ulkona vettä tai että lyhyt tarhausaika pienessä tarhassa saattaa olla yhteydessä ähkyyn sitä kautta, että liike aktivoi suolistoa ja karsinassa seisoessa liikettä ei tietenkään tapahdu.

Ja aina näissä keskusteluissa joku vetää esiin sen, että ei siellä Keski-Euroopassakaan... Jos siellä ei mennä hevosten hyvinvointi edellä, ei se tarkoita sitä, ettei meidänkään pidä! Onneksi sielläkin alkaa jo olla korkealla tasolla kilpailevia ratsastajia, jotka panostavat hevostensa hyvinvointiin ja ulkoiluun, esimerkiksi Carl Hester ja Charlotte Dujardin. He ymmärtävät, että hyvinvoiva hevonen myös suorittaa paremmin!

Tiedän, että esimerkiksi Palluran mahavaivatkin ovat olleet sellaisia, millä moni olisi viitannut kintaalla ja käskenyt vaan vähän kovempaa. Sen oireilu oli kuitenkin hyvin pientä ja hienovaraista. Mutta minä seuraan Palluran käytöstä joka päivä, ja tiedän, milloin sen käytös on epänormaalia. Kyllä, Pallura on minun harrastusvälineeni, mutta se on myös paras ystäväni ja olen vastuussa sen hyvinvoinnista. Ja sen hyvinvointi on minulle tärkeää.