Takapakkia

Stella on edistynyt oman psyykkisen kasvamisensa kanssa jättiharppauksin varsottuaan. Siitä on tullut niin paljon fiksumpi, rauhallisempi ja kaikin puolin lunkimpi. Mutta: hevosten kanssa tulee vähän takapakkia toisinaan, ja niin kävi meillekin viikonloppuna.

Stellan Aino-lapsella on uusi ystävä, vuotias lusitano-varsa nimeltä Nega. Stella ei ole vielä suhtautunut Negaan kovin ystävällisesti, joskaan se ei ole vielä päättänyt, onko Nega vaarallinen vai ei. Yleensä Stella tyytyy tarkkailemaan kauempaa, kun Aino tekee tuttavuutta Negan kanssa. Lauantaina Stellan ollessa kiinni tarhan ulkopuolella puomissa, se yritti kuitenkin hyökätä Negaa kohti. Kuinka ollakaan, Stella oli kiinni kunnon nahkariimulla ja kestävällä narulla, eikä päässyt mihinkään. Se riuhtoi aikansa, ja lopulta putosi riuhtoessaan polvilleen maahan. Itse seisoin vieressä ja älysin onneksi hypätä sivuun, etten jäänyt alle. Stella nousi ylös maasta ja oli todella hämmentynyt. Se haukotteli seuraavat viisi minuuttia putkeen ja elekielestä huomasi selvästi, että se oli pelästynyt.

Stella ei vaikuttanut satuttaneen itseään, joten satuloin ja lähdin ratsastamaan. Ratsastaessa se oli ensimmäistä kertaa sitten tammikuun, jolloin jätin ratsastuksen tauolle tiineyden takia, todella haluton liikkumaan. Laitoin sen säikähdyksen piikkiin ja myös sen, että tärähdys oli kuitenkin saattanut aiheuttaa vähän kipua. 

Seuraavana päivänä menin uudestaan tallille ja koska satoi vettä, en voinut satuloida Stellaa puomissa vaan vein sen talliin pesukarsinaan satuloitavaksi. Se oli jo siinä vähän levoton, muttei mitenkään erityisen kamala. Tallinomistaja Jaana oli auttanut minua hakemaan Stellan tarhasta (jotta saan sieltä vain Stellan enkä koko laumaa), mutta oli mennyt sen jälkeen sisään, koska normaalisti pääsen itse ratsaille muuten. Mutta tällä kertaa jo taluttaessani Stellaa tallista maneesiin tunsin sen jännittyvän kireälle kuin viulunkieli. Se tanssahteli vierelläni maneesiin ja kun sain maneesin portin kiinni perässäni, huokasin helpotuksesta.

Stella edelleen tanssahteli vierelläni ja silmät vaan pyörivät päässä ja koko hevonen oli päästä kavionkärkiin aivan vauhkona. Totesin, etten millään pääse yksin sen selkään sen ollessa tässä tilassa ja mietin jo soittavani Jaanan apuun. Mutta sitten kuitenkin päätin ensin yrittää saada Stellan rauhoittumaan. Se on kuitenkin hyvin fiksu ja suoraviivainen hevonen, joskin sitä pitää lukea erittäin tarkkaan ja tietää, milloin pitää poistaa painetta ja milloin painetta taas voi lisätä. Tilanteessa, missä se on jo valmiiksi jännittynyt ja jopa vauhko, pitää lähteä poistamaan painetta sen sijaan että alkaisi "näyttämään sille kuka määrää" tai "pistämään sitä ruotuun".

Stellan ottaessa jännittyneitä raviaskeleita siinä vieressäni tuli ihan sellainen olo, että se varmaan luuli lauantaisen maahan mätkähtämisensä olevan minun aiheuttamaani ja että se ei enää pitänyt minua turvallisena ihmisenä. Olen tehnyt niin paljon töitä sen kanssa saavuttaakseni sen luottamuksen, ja nyt kaikki oli menetettyä yhden pienen kommelluksen takia (joka sekin oli ihan Stellan itsensä aiheuttama).

Stellaa pitää osata lukea mutta Stella osaa myös erittäin hyvin lukea ihmistä. Niinpä päätin, että nyt olen ihan zen ja osoitan taas olevani turvallinen, ja luottamuksen arvoinen. Taluttelin Stellaa rauhassa enkä välittänyt sen steppaamisesta ja riekkumisesta. Kaksikymmentä minuuttia meni, ja sitten yhtäkkiä koko hevosen ilme muuttui. Korvat kääntyivät eteenpäin ja silmiin syttyi taas se tuttu, ystävällinen katse. Siinä se oli, se tuttu Stella! Nousin selkään Stellan seistessä paikallaan kuin patsas, siis kuten se aina normaalistikin tekee. Ratsastin, tulin alas selästä ja vein Stellan takaisin talliin. Purin varusteet, harjasin ja vein sen tarhalle, ja hetkeksi jäätiin seisomaan puomille. Stella laski päänsä syliini, kuten se usein tekee. Valtakunnassa kaikki siis hyvin!

Olin nyt ratsastanut kaksi päivää putkeen, mitä en normaalisti tee koska kyseessä on vasta nuori, äitiyslomalta hommiin palaileva hevonen. Niinpä maanantaina Stella sai pitää vapaapäivän, ja tuumin, että se kaipaa tuumaustaukoa myös minusta. Niinpä en näyttänyt naamaani tallilla ennen kuin vasta eilen tiistaina, jolloin Stellalla ja Ainolla oli vuolu ja kävin pikaisesti myös ratsastamassa. Laitoin Stellan kuntoon puomissa ja se seisoi siinä kuin patsas. Selvästikin se oli ymmärtänyt, että riekkuessa voi käydä huonosti. Vaikka eilen oli poutapäivä, halusin silti maneesin seinät ympärilleni siltä varalta, että taas tulee vauhkoontumiskohtaus. Mutta ei, Stella oli normaali, reipas itsensä. Sillä oli intoa ja energiaa ja se tarjosi koko ajan laukkaa. Tuumin, että se on ansainnut jotain kivaa ja niinpä koko eilinen ratsastus olikin vain päätöntä laukkaa maneesissa. Mutta molemmilla oli hauskaa!

Ratsastuksen jälkeen mietin, miten onnellinen olen tästä hevosesta! Vaikka se välillä aiheuttaakin minulle harmaita hiuksia ja minä sille sekakarvoja runkoon, pääosin meillä on yhdessä kivaa!

Aurinkoista loppuviikkoa kaikille!

Palluraterkuin 

Jenni