Meillä oli Palluran kanssa tässä syystalvella, tai siis "-talvella" parin kuukauden maastoilutauko siitä, etten voinut mahaongelmien takia ratsastaa. Nyt ollaankin sitten alettu taas ratsastamaan ja maastoilua on myös ollut ohjelmassa. Mutta Pallura on pitänyt huolen siitä, että maastoilu on ollut kyllä kaikkea muuta kuin rentouttavaa!
Ekaa kertaa kun olimme maastossa tauon jälkeen kolme viikkoa sitten, lähdin hölmönä ilman rintaremmimartingaalia, sillä eihän sellaista ole ennenkään käyntimaastossa tarvittu! No Pallurahan oli sitä mieltä, että hän ei halua poistua pihasta mihinkään ja alkoi keulimaan ja pukittelemaan jo pihatiellä. Jatkettiin kuitenkin matkaa, ja vähän matkaa meni hyvin, kunnes meni kuppi nurin ja eteneminen oli lähinnä loikkimista kahdella jalalla: ensin etupäällä, sitten takapäällä. Kerran käytiin jo melkein ojassakin, mutta Pallura tokeni sen verran, että jätti uimisen väliin. Jollain ilveellä kuitenkin selvittiin lenkistä, vaikka olinkin aivan kauhusta kankeana. Onneksi meillä oli mukana turvaratsukko, seniori-ikäinen suomenhevostamma ja sen ratsastaja Johanna, joka ihanasti tsemppasi minua.
No seuraavalla kerralla sitten laitoin rintaremmimartingaalin, ja kun Pallura taas pihatiellä yritti esitellä taitojaan, se hämmentyi kovin kun ei saanutkaan päätä ylös eikä päässyt nousemaan pystyyn. Olin hereillä ja nostin ohjat ylös, jottei se saanut myöskään päätä alas eikä voinut pukittaa, ja laitoin pohkeen napakasti kylkeen kiinni. Hämmentynyt Pallura ei jaksanut jäädä tappelemaan, vaan käveli koko loppureissun siististi.
Lauantaina lähdettiin taas maastoon, ja Palluralla oli takana kokonaista kolme vapaapäivää, sillä kenttä oli jäätynyt luistinradan ja perunapellon risteytykseksi, enkä arkisin töiden jälkeen pimeällä uskalla todellakaan lähteä maastoilemaan. Kolme vapaapäivää ja sitten maastoon = ei hyvä idea!
Pallura pomppi koko alkumatkan taas kuin vieterillä, mutta koska sillä oli rintaremmimartingaali jälleen, jäi sen keulimisesta pahin terä pois. En myöskään antanut sen laskea päätä alas, jolloin isoimmat pukit jäivät pois. Mutta Pallura on sen verran notkea, että ihan kunnon loikkia se saa aikaan näinkin, ja olinkin jälleen ihan kauhusta kankeana. Turvaystävä Johanna sanoikin, että ilmeeni kuvasti alkumatkasta ihan puhdasta kauhua. Olisin halunnut kovasti kääntyä kotiin, mutta tiesin, että periksi ei voi antaa. Niinpä loikittiin kahdella jalalla metsään, ja siellä Pallura onneksi rauhoittui. Metsässä kun on pakko vähän keskittyä jalkoihinsa, jotta pysyy pystyssä. Käveltiin metsässä nelisenkymmentä minuuttia, jotta Pallura vähän väsyisi. Se väsyikin niin, että kotimatka tietä pitkin voitiin kävellä ihan pitkin ohjin.
En oikeasti tiedä, että mistä olen kaivanut kaiken tuon sisun lähteä vielä uudestaan ja uudestaan maastoon, tai jatkaa vielä matkaa sen jälkeen, kun olen kauhusta lähes pissannut housuihini. Totuus on kuitenkin se, että olen tätiratsastaja, joka pelkää omaa varjoaankin. Mutta jostain sitä sisua on kuitenkin löytynyt, ja hyvä niin. Palluralla tuntuu olevan nyt muutenkin joku uhmaikä meneillään, joten periksi ei voi antaa.
Eilen sitten ajattelin mennä pitkästä aikaa kentällä, kun se oli sula, joskin märkä. Pallura oli sitä mieltä, että hän ei mene kentän toiseen päätyyn, sillä siellä on jotain, mikä syö pieniä suomenhevosia välipalaksi. Tiesin tasan tarkkaan, ettei siellä päädyssä ollut mitään, ja niin tiesi Pallurakin. Päättäväisesti ratsastin sen päätyyn, ja siellä Pallura sitten lähti peruuttamaan pois. Tuumin, että selvä, sitten peruutetaan. Peruutettiin lähes kentän toiseen päähän asti, ja kysyin Palluralta, että joko eteenpäin meno maistuu. Maistuihan se, ja päästiin jälleen sinne pelottavaan päätyyn. Pallura suostui jopa seisomaan siellä, mistä se saikin sitten hurjasti kehuja. Mutta koska huomasin, että tässä ei nyt ollut kyse siitä, että päädyssä olisi oikeasti ollut jotain pelottavaa, päätin vielä prässätä Palluraa jäämällä pelottavaan päätyyn voltille pyörimään. Pikku hiljaa Pallura rentoutui, kun se huomasikin, että otinkin tilanteen haltuun enkä antanut sen jäädä kyttämään ja poikittamaan päädystä pois.
Kun se, kumpi määrää minne mennään, oli selvitetty, Pallura muuttuikin ihan omaksi itsekseen. Siis siksi Palluraksi, mikä se oli syksyllä ennen mahaongelmia. Se liikkui halukkaasti eteenpäin, kuitenkin apuja kuunnellen. Se olisi halunnut laukata, mutta epäilin sen olevan hieman liian riskialtista, sillä kenttä oli niin märkä, että saattoi olla liukas. Jätettiin siis laukka vielä väliin, mutta tehtiin käynnissä ja ravissa hommia. Voi miten ihanalta se tuntuikaan pitkästä aikaa! Viimeksi olen päässyt kunnolla ratsastamaan marraskuussa.
Fiilis oli niin hyvä, että olisin halunnut vaan ratsastaa ja ratsastaa, mutta oli pakko lopettaa "kesken", sillä Pallura on ollut nyt niin kevyellä liikunnalla, ettei voi kerralla rasittaa sitä liikaa. Varsinkaan kun ei tiedä, koska pääsee seuraavan kerran taas kunnolla ratsaille, kun keleistä johtuen pohjat ovat, mitä ovat.
Palluralla tuntuu nyt olevan energiaa vaikka muille jakaa, ja kun liikuttaminen on pohjien takia vähän haastavaa, ja päälle lyödään vielä uhmaikä, on ihana soppa valmis. Ei auta nyt muu kuin olla napakka kaikessa käsittelyssä ja ratsastamisessa, sekä yrittää päästä liikuttamaan mahdollisimman paljon. Ja odotella kesää!
